Saarna Lappeenrannan kirkossa 19.2.2017
Joh. 4: 31-38 – Jumalan sanan kylvö
Kauan sitten istutettiin maahan puun siemen. Puun istuttaja tahtoi, että se kasvaisi suureksi ja vahvaksi. Puu lähtikin nopeasti kohoamaan kohti korkeuksia, ja siitä levisi haaroja kaikkiin suuntiin. Toiset haarat olivat vahvoja ja voimistuivat, toiset puolestaan kuihtuivat pois. Pitkän ajan kuluttua vahva päärunko alkoi jakautua kahtia, ja niistä versoi jälleen uusia haaroja. Suureksi onnettomuudeksi nämä eri haarat unohtivat pian olevansa osa samaa puuta ja alkoivat kiistellä keskenään.
Me kristityt olemme tuo puu. Jeesus Kristus antoi opetuslapsilleen tehtäväksi julistaa sanomaa hänestä kaikkialle maailmaan ja tehdä kaikki kansat hänen opetuslapsikseen. Näin onkin tapahtunut, sanoma on edennyt kaikille mantereille, kirkkoja ja kappeleita löytyy niin suurista kaupungeista, pienistä maaseutukylistä, polttavilta autiomailta kuin Etelämantereen kylmiltä jäätiköiltä. Mitä erilaisimmat kansat ja yksilöt ovat saaneet kuulla hyvän sanoman ja vastaanottaa Pelastajan.
Valitettavasti tämä kaikki on tuonut mukanaan myös suurta hajaannusta kristikuntaan. Mitä enemmän puu on haarautunut, sitä vaikeampaa yksittäisten haarojen ja oksien on hahmottaa osaansa kokonaisuudessa. Samoin yksittäiset lehdet tahtovat selvitä yksin ja ajattelevat etteivät tarvitse oksaa tai puuta. Kun mietin mitä Kristus mahtaa tästä tilanteesta ajatella, kenties sitä voisi kuvailla lainaamalla 1100-luvulla eläneen nunnan Hildegard Bingeniläisen tekstiä, jota hän kutsuu Kristuksen rukoukseksi: Uupumus uhkaa ruumistani, pienet jäseneni nääntyvät inhimillisessä heikkoudessaan. Se tuottaa tuskaa, että jäseneni minusta erkanevat, kuunnellen mieluummin perikadon poikaa. Kuitenkin noudan kotiin takaisin kaikki turmelukseen langenneet.
Tämän pyhän evankeliumitekstissä Jeesus Kristus sanoo: Toinen kylvää, toinen korjaa. Minä olen lähettänyt teidät korjaamaan satoa, josta ette ole nähneet vaivaa. Toiset ovat tehneet työn, mutta te pääsette korjaamaan heidän vaivannäkönsä hedelmät.
Kirkkomme sellaisena kuin se nyt on ei ole tullut meille tyhjästä, vaan se on rakentunut menneiden sukupolvien työlle. Uskon siemen kylvettiin kerran Lähi-idässä, josta se on Euroopan läpi erilaisia mutkia pitkin saapunut tänne pohjoiseen. Ensimmäiset sanomat uudesta uskosta tulivat tänne ulkomaalaisten saarnaajien ja muiden kulkijoiden mukana. Maahamme, tuolloin vielä Ruotsin valtakuntaan ja idän osalta Novgorodin vaikutuspiiriin, rakennettiin luostareita ja kirkkoja, jotka toimivat hengellisen elämän keskuksina. Esi-isämme ja äitimme ovat kokoontuneet jumalanpalveluksiin, laulaneet ja rukoilleet, pyrkineet elämään heille suodun uskon mukaisesti kuka mitenkin onnistuen.
Pieni ajatusleikki havainnollistaa tätä kuviota. Jokaisella meistä on kaksi vanhempaa, neljä isovanhempaa, kahdeksan isoisovanhempaa ja niin edelleen. Jokainen vanhempi sukupolvi on aina kaksinkertainen nuorempaan verrattuna, ja ei tarvitse mennä kovin kauas, kun yhdessä polvessa on tuhansia yksilöitä. Keskiajalla heitä oli satojatuhansia tai jopa miljoonia. Jokainen heistä on joskus ollut pieni ja avuton, rakkauden ja huolenpidon tarpeessa. Vanhempien, isovanhempien ja kummien rukoukset ovat siivittäneet pienokaisia heidän ottaessaan ensimmäisiä askeleitaan, koululaisia opintiellä, nuoria pareja heidän astuessaan avioon, sotilaita taistelujen kauhuissa, vankeja yksinäisissä tyrmissä. Jos yksikin lenkki olisi katkennut liian varhain, meitä ei olisi koskaan syntynyt. Jokainen on siis arvokas.
Kasteessa meidät liitettiin osaksi tätä sukupolvien ketjua. Nykyaikana, jolloin uutiset ja muu media ovat täynnä tietoja onnettomuuksista ja vääryyksistä, jotkut ihmiset ovat vakuuttuneita siitä että me olisimme viimeinen sukupolvi ennen tuomiopäivää. Raamatussa meille kuitenkin kerrotaan, että tuon päivän tietää vain Isä. Meidän ei siis tule lannistua ahdistavien tapahtumien keskellä, vaan pitää kiinni meille annetusta uskosta ja välittää sitä eteenpäin, olipa meillä aikaa minkä verran tahansa. Usko on kantanut ihmisiä niin iloissa kuin suruissa, ja niin se kantaa myös meitä. Pyhä Henki tahtoo tuottaa hedelmää tänäkin päivänä, täällä Lappeenrannassa ja tässä kirkossa. Niin saarnan jälkeisessä esirukouksessa kuin omissa yksityisissä rukouksissamme annamme itsemme ja lähimmäisemme Jumalan huolenpidon varaan. Me emme omalta paikaltamme näe sitä monimutkaista tapahtumien ketjua, jossa pienet huokauksemme ja lujemmat huutomme vaikuttavat lähimmäistemme elämään ja koko ympäröivään maailmaan, eikä meidän välttämättä tarvitse aina nähdäkään. Kuitenkin olemme osaltamme mukana siinä kylvötyössä, johon apostolit kerran lähetettiin.
Ketjussa tai puussa on kolme ulottuvuutta: esivanhempien työ, oma työmme ja vastuu tulevasta. Vaikka esivanhempien perintö ja sen eteenpäin vieminen ovat tärkeitä muistaa, kirkon kokonaisuuden perusta on kuitenkin kolmiyhteinen Jumala. Hän herättää sydämessä halun rukoilla ja kuulee tuon rukouksen korkeassa asuinpaikassaan. On huomionarvoista, että kun ihmiset aikoinaan rakensivat Babelin tornia päästäkseen ylös taivaaseen, Jumala keskeytti rakennustyöt. Kuitenkin hän myöhemmin itse laskeutui Pojassaan Kristuksessa taivaasta maahan ja suoritti kylvötyön, jonka välityksellä ihminen pääsisi ylös hänen luokseen. Omaan viisauteemme ja voimaamme pohjaava työ ei kestä Jumalan edessä, vaan se johtaa hajaannukseen, jolloin emme enää ymmärrä toisiamme emmekä muista kuuluvamme samaan Kristukseen sisarusparveen, Isän poikiin ja tyttäriin. Jos taas olemme lujasti juurtuneet häneen, tuotamme hedelmää joka kestää ja kasvaa. Mitä lähempänä olemme Jumalaa, sitä lähempänä olemme myös toisiamme.
Meidän on nöyrryttävä Jumalan edessä ja tunnustettava hänelle, ettemme tiedä vastausta kaikkiin meitä askarruttaviin kysymyksiin ja että tarvitsemme hänen apuaan yhteisen puumme hoidossa. Tänään täällä kirkossa me saamme kumartua alttarin ääressä pyhälle ehtoolliselle nauttimaan viljankylväjän ja viininviljelijän työn tuloksista, ottamaan vastaan Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumiin ja veren, jotka on annettu meidän puolestamme. Tunnustakaamme siis yhteinen kristillinen uskomme apostolisen uskontunnustuksen mukaan.
