Kuukausi: toukokuu 2017

Saarna Lappeenrannan kirkossa 19.2.2017

Joh. 4: 31-38 – Jumalan sanan kylvö

Kauan sitten istutettiin maahan puun siemen. Puun istuttaja tahtoi, että se kasvaisi suureksi ja vahvaksi. Puu lähtikin nopeasti kohoamaan kohti korkeuksia, ja siitä levisi haaroja kaikkiin suuntiin. Toiset haarat olivat vahvoja ja voimistuivat, toiset puolestaan kuihtuivat pois. Pitkän ajan kuluttua vahva päärunko alkoi jakautua kahtia, ja niistä versoi jälleen uusia haaroja. Suureksi onnettomuudeksi nämä eri haarat unohtivat pian olevansa osa samaa puuta ja alkoivat kiistellä keskenään.

Me kristityt olemme tuo puu. Jeesus Kristus antoi opetuslapsilleen tehtäväksi julistaa sanomaa hänestä kaikkialle maailmaan ja tehdä kaikki kansat hänen opetuslapsikseen. Näin onkin tapahtunut, sanoma on edennyt kaikille mantereille, kirkkoja ja kappeleita löytyy niin suurista kaupungeista, pienistä maaseutukylistä, polttavilta autiomailta kuin Etelämantereen kylmiltä jäätiköiltä. Mitä erilaisimmat kansat ja yksilöt ovat saaneet kuulla hyvän sanoman ja vastaanottaa Pelastajan.

Valitettavasti tämä kaikki on tuonut mukanaan myös suurta hajaannusta kristikuntaan. Mitä enemmän puu on haarautunut, sitä vaikeampaa yksittäisten haarojen ja oksien on hahmottaa osaansa kokonaisuudessa. Samoin yksittäiset lehdet tahtovat selvitä yksin ja ajattelevat etteivät tarvitse oksaa tai puuta. Kun mietin mitä Kristus mahtaa tästä tilanteesta ajatella, kenties sitä voisi kuvailla lainaamalla 1100-luvulla eläneen nunnan Hildegard Bingeniläisen tekstiä, jota hän kutsuu Kristuksen rukoukseksi: Uupumus uhkaa ruumistani, pienet jäseneni nääntyvät inhimillisessä heikkoudessaan. Se tuottaa tuskaa, että jäseneni minusta erkanevat, kuunnellen mieluummin perikadon poikaa. Kuitenkin noudan kotiin takaisin kaikki turmelukseen langenneet.

Tämän pyhän evankeliumitekstissä Jeesus Kristus sanoo: Toinen kylvää, toinen korjaa. Minä olen lähettänyt teidät korjaamaan satoa, josta ette ole nähneet vaivaa. Toiset ovat tehneet työn, mutta te pääsette korjaamaan heidän vaivannäkönsä hedelmät.

Kirkkomme sellaisena kuin se nyt on ei ole tullut meille tyhjästä, vaan se on rakentunut menneiden sukupolvien työlle. Uskon siemen kylvettiin kerran Lähi-idässä, josta se on Euroopan läpi erilaisia mutkia pitkin saapunut tänne pohjoiseen. Ensimmäiset sanomat uudesta uskosta tulivat tänne ulkomaalaisten saarnaajien ja muiden kulkijoiden mukana. Maahamme, tuolloin vielä Ruotsin valtakuntaan ja idän osalta Novgorodin vaikutuspiiriin, rakennettiin luostareita ja kirkkoja, jotka toimivat hengellisen elämän keskuksina. Esi-isämme ja äitimme ovat kokoontuneet jumalanpalveluksiin, laulaneet ja rukoilleet, pyrkineet elämään heille suodun uskon mukaisesti kuka mitenkin onnistuen.

Pieni ajatusleikki havainnollistaa tätä kuviota. Jokaisella meistä on kaksi vanhempaa, neljä isovanhempaa, kahdeksan isoisovanhempaa ja niin edelleen. Jokainen vanhempi sukupolvi on aina kaksinkertainen nuorempaan verrattuna, ja ei tarvitse mennä kovin kauas, kun yhdessä polvessa on tuhansia yksilöitä. Keskiajalla heitä oli satojatuhansia tai jopa miljoonia. Jokainen heistä on joskus ollut pieni ja avuton, rakkauden ja huolenpidon tarpeessa. Vanhempien, isovanhempien ja kummien rukoukset ovat siivittäneet pienokaisia heidän ottaessaan ensimmäisiä askeleitaan, koululaisia opintiellä, nuoria pareja heidän astuessaan avioon, sotilaita taistelujen kauhuissa, vankeja yksinäisissä tyrmissä. Jos yksikin lenkki olisi katkennut liian varhain, meitä ei olisi koskaan syntynyt. Jokainen on siis arvokas.

Kasteessa meidät liitettiin osaksi tätä sukupolvien ketjua. Nykyaikana, jolloin uutiset ja muu media ovat täynnä tietoja onnettomuuksista ja vääryyksistä, jotkut ihmiset ovat vakuuttuneita siitä että me olisimme viimeinen sukupolvi ennen tuomiopäivää. Raamatussa meille kuitenkin kerrotaan, että tuon päivän tietää vain Isä. Meidän ei siis tule lannistua ahdistavien tapahtumien keskellä, vaan pitää kiinni meille annetusta uskosta ja välittää sitä eteenpäin, olipa meillä aikaa minkä verran tahansa. Usko on kantanut ihmisiä niin iloissa kuin suruissa, ja niin se kantaa myös meitä. Pyhä Henki tahtoo tuottaa hedelmää tänäkin päivänä, täällä Lappeenrannassa ja tässä kirkossa. Niin saarnan jälkeisessä esirukouksessa kuin omissa yksityisissä rukouksissamme annamme itsemme ja lähimmäisemme Jumalan huolenpidon varaan. Me emme omalta paikaltamme näe sitä monimutkaista tapahtumien ketjua, jossa pienet huokauksemme ja lujemmat huutomme vaikuttavat lähimmäistemme elämään ja koko ympäröivään maailmaan, eikä meidän välttämättä tarvitse aina nähdäkään. Kuitenkin olemme osaltamme mukana siinä kylvötyössä, johon apostolit kerran lähetettiin.

Ketjussa tai puussa on kolme ulottuvuutta: esivanhempien työ, oma työmme ja vastuu tulevasta. Vaikka esivanhempien perintö ja sen eteenpäin vieminen ovat tärkeitä muistaa, kirkon kokonaisuuden perusta on kuitenkin kolmiyhteinen Jumala. Hän herättää sydämessä halun rukoilla ja kuulee tuon rukouksen korkeassa asuinpaikassaan. On huomionarvoista, että kun ihmiset aikoinaan rakensivat Babelin tornia päästäkseen ylös taivaaseen, Jumala keskeytti rakennustyöt. Kuitenkin hän myöhemmin itse laskeutui Pojassaan Kristuksessa taivaasta maahan ja suoritti kylvötyön, jonka välityksellä ihminen pääsisi ylös hänen luokseen. Omaan viisauteemme ja voimaamme pohjaava työ ei kestä Jumalan edessä, vaan se johtaa hajaannukseen, jolloin emme enää ymmärrä toisiamme emmekä muista kuuluvamme samaan Kristukseen sisarusparveen, Isän poikiin ja tyttäriin. Jos taas olemme lujasti juurtuneet häneen, tuotamme hedelmää joka kestää ja kasvaa. Mitä lähempänä olemme Jumalaa, sitä lähempänä olemme myös toisiamme.

Meidän on nöyrryttävä Jumalan edessä ja tunnustettava hänelle, ettemme tiedä vastausta kaikkiin meitä askarruttaviin kysymyksiin ja että tarvitsemme hänen apuaan yhteisen puumme hoidossa. Tänään täällä kirkossa me saamme kumartua alttarin ääressä pyhälle ehtoolliselle nauttimaan viljankylväjän ja viininviljelijän työn tuloksista, ottamaan vastaan Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumiin ja veren, jotka on annettu meidän puolestamme. Tunnustakaamme siis yhteinen kristillinen uskomme apostolisen uskontunnustuksen mukaan.

Saarna Lappeenrannan kirkossa 22.1.2017

Hepr. 11: 1–10 – Usko

Tämän päivän Uuden testamentin lukukappale oli heprealaiskirjeestä. Siinä meille tarjottiin uskon esikuvina neljä miestä Israelin kansan esivanhempien joukosta: Abel, Nooa, Henok ja Abraham. Näistä neljästä miehestä Abel ja hänen veljensä Kain olivat ensimmäisten ihmisten, Adamin ja Eevan, poikia. Abel uhrasi Jumalalle tämän käskyn mukaisesti, kun taas Kainin uhri ei Jumalalle kelvannut, mistä suuttuneena Kain surmasi veljensä. Nooa puolestaan eli aikana, jolloin ympäröivä maailma eli mielihalujensa mukaan. Nooa itse kuitenkin pysyi kuuliaisena Jumalalle, ja tämän johdosta Jumala säästi Nooan perheineen käskemällä hänen rakentaa suuren laivan ennen kuin hän hukuttaisi maailman tulvan alle. Abraham ja hänen vaimonsa Saara olivat jo vanhoja, kun Herra ilmoitti heille että he tulisivat vielä saamaan lapsen ja tämän kautta lukemattoman joukon jälkeläisiä.

Neljäntenä mainitaan Henok, joka jää Raamatun lehdillä muiden varjoon. Hänestä kerrotaan tarkemmin apokryfisissä Henokin kirjoissa, jotka eivät sisälly Raamattuun, mutta nuo kirjoitukset olivat kuitenkin tuttuja varhaisille kristityille, ja Henokia on haluttu käyttää lujan uskon mallina myös Uudessa testamentissa. Lyhyesti tiivistettynä Henok oli muinaisina aikoina elänyt mies, joka johdatettiin tuonpuoleiseen maailmaan ja sai siellä nähdä näkyjä maan ja taivaan historiasta.

Nämä neljä miestä elivät tuhansia vuosia sitten kaukaisilla mailla. Raamatussa kerrotaan, kuinka Jumala ilmestyi tuon ajan ihmisille usein suoraan tai enkeliensä välityksellä, niin että ihminen tiesi keskustelevansa koko maailmankaikkeuden Luojan kanssa. Nuo miehet olivat ja ovat yhä edelleen oivallisia uskon esikuvia, mutta mitä usko merkitsee tänä päivänä meille suomalaisille? Yhteiskuntamme arvostaa tietoa ja tiedettä. Moni sanoo, ettei usko mihinkään ellei näe sitä omin silmin tai kosketa omin käsin. Jos ihminen on joutunut pettymään niihin lähimmäisiin joiden keskellä hän päivittäin elää, kuinka hän jaksaisi luottaa näkymättömään? Usko saattaa myös yhdistyä järkeilyyn, ihminen saattaa haluta mieltää itsensä jonkinlaiseksi järkikristityksi, joka pyrkii sovittamaan Jumalan sanan omaan ymmärrykseensä. Toisaalta, vaikka ihminen uskookin, niin välillä on vaikeaa tietää mikä on kussakin tilanteessa Jumalan tahto, jos Raamatun sanat tuntuvat juuri siinä kohdassa moniselitteisiltä. Kuinka helppoa olisikaan, jos eteen tupsahtaisi ilmielävä Herran enkeli kertomaan mitä tehdä.

Meidän luterilaiseen oppiimme kuuluu ajatus sola fide, yksin uskosta. Pelastusta ei ansaita keräämällä pisteitä hyvistä töistä, vaan uskomalla Jeesukseen Kristukseen Herrana ja Vapahtajana. Kuitenkin, kun heprealaiskirjeessä ylistettiin noiden neljän kantaisän uskoa, tuotiin samalla esiin heidän tekonsa. Abelin uhri, Nooan laivanrakennus, Abrahamin matka kohti luvattua maata. Jumala lahjoittaa meille uskon, mutta tuo usko ei ole vain hänen olemassaolonsa tunnustamista, vaan se herättää ihmisessä halun toimia, elää uskoa todeksi. Jumalakaan ei tyytynyt vain lähettämään enkelien ja profeettojen välityksellä viestiä siitä kuinka hän meitä rakastaa, vaan hän tuli keskuuteemme ihmisen muodossa kulkemaan, opettamaan, parantamaan, iloitsemaan ja itkemään rinnallamme, lopulta antaen henkensä ristinpuulla.

Jumala kutsuu meitä tekemään hyvää, mutta ei siksi, että pelastus olisi ansaittava, vaan rakkauden tähden. Vertauksena voisi esittää ajatuksen, että ihmisen ei tarvitse olla märkä voidakseen pulahtaa järveen, mutta jos hän pulahtaa, hän väistämättä kastuu. Samoin Jumalan yhteydessä elävä ihminen alkaa uudistua niin, että hänessä herää rakkaus muuta luomakuntaa kohtaan, ja tuo rakkaus johtaa pyrkimykseen tehdä hyvää. Kyse ei ole siitä kuinka hyvin me onnistumme. Voihan olla, että ihminen yrittää kerta toisensa jälkeen parhaansa, mutta huomaa jokaisen yrityksen valuvan maahan. Hänestä saattaa tuntua ettei enää jaksaisi edes yrittää tehdä oikein, kun on päivästä ja vuodesta toiseen kamppaillut näkemättä edistystä. Kuinka helppoa olisikaan vain antaa periksi ja olla välittämättä mistään. Ihminen saattaa jopa miettiä, että onko hänen uskonsa liian heikkoa, kun edessä oleva vuori ei kiltisti hyppääkään mereen, vaikka Herramme on sanassaan niin sanonut.

Tästä muistui mieleeni eräs Internetissä näkemäni lausahdus, joka vapaasti suomennettuna kuuluu näin: rohkeus on sitä, että heräät joka aamu taistelemaan niitä samoja hirviöitä vastaan, jotka jättivät sinut edellisenä iltana väsyksiin. Juuri tätä usko on: rohkeutta jatkaa eteenpäin, vaikkei olisi mitään hajua siitä milloin tunnelin pää tulee näkyviin ja ollaanko vielä edes puolivälissä. Joskus miettii että onko edes oikeassa tunnelissa. Jumala tietää kuinka heikkoja ja haavoittuvaisia me olemme. Jos me horjahdamme ja loukkaamme polvemme kiveen, hän ei paina meitä alemmas, vaan ojentaa kätensä puoleemme tahtoen nostaa meidät takaisin ylös. Tästä meitä muistuttavat Jesajan kirjan sanat: Murtunutta ruokoa hän ei muserra, lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta. Vaikka ihminen tuntisi olevansa täysin eksyksissä, hänen ei tarvitse hapuilla tietään pimeydessä omin voimin, vaan hän saa turvautua Herran apuun. Ehkä ihminen ei näe hohtavaa enkeliä tai palavaa pensasta, mutta hän saa luottaa siihen että Herra kuulee ja on läsnä. Mitä tahansa taisteluita elämässä kohtaammekaan, voin vakuuttaa ettei Herra jätä meitä taistelemaan yksin, vaan hän on rinnallamme jos vain pyydämme.

Saarnan lopuksi haluan lainata legendaa, joka kertoo Neitsyt Marian vanhemmista. Heidän tarinansa muistuttaa Abrahamia ja Saaraa. Anna ja Joakim olivat jo vanhempi pariskunta, jolla ei vielä ollut lasta. Joakim oli menossa temppeliin uhraamaan, mutta pappi kielsi häntä, koska hän ei ollut tuottanut Israelin kansalle jälkikasvua. Joakim lähti murheissaan vuoristoon paimentamaan karjaansa. Vuoristossa Herran enkeli ilmestyi hänelle ja kertoi, että Anna synnyttäisi tyttären. Ilouutisen kuultuaan Joakim tahtoi kiittää enkeliä, joka kuitenkin vastasi sanomalla, että minä olen vain kanssapalvelijasi. Jos tahdot kiittää minua, uhraa Jumalalle. Joakim vastasi: en olisi uskaltanut uhrata Herralle polttouhria, ellei sinun käskysi antaisi minulle oikeutta uhrata. Se, mitä enkeli tässä lausui, teki minuun vaikutuksen. Enkeli sanoi: en kutsuisi sinua uhraamaan, ellen tietäisi Herran tahtoa.

En kutsuisi sinua uhraamaan, ellen tietäisi Herran tahtoa.

Tämä lausahdus muistutti minua siitä, että minkä tahansa tehtävän Herra meille antaakin, hän tietää mitä tekee. Ehkä meidän tehtävänämme ei ole rakentaa laivaa tai matkustaa vieraalle maalle, mutta Herralla on suunnitelmansa meille jokaiselle. Jos emme juuri nyt ymmärrä mikä mahtaa olla tuo suuri suunnitelma, meidän ei tule luovuttaa, vaan jatkaa rukousta ja elää uskoa todeksi rakastamalla lähimmäistä niin kuin itseämme ja Jumalaa yli kaiken.

Vanhainkotihartauden puhe

Joh. 4: 5–26 – Jeesus ilmaisee jumalallisen voimansa

Lukemassani evankeliumissa Jeesus kertoo itsestään Messiaana ja pelastajana. Kun tarkemmin miettii sanamuotoja, niin tekstistä käy myös ilmi Jeesuksen kahtalainen luonne sekä Jumalana että ihmisenä. Hän kertoo naiselle kuinka kaivon vesi sammuttaa janon vain hetkeksi, mutta silti hän itse aloittaa keskustelun pyytämältä naiselta juuri tuota maallista ravintoa. Jeesus on pysähtynyt kaivolle ”matkastaan väsyneenä”. Kun muistamme sen kuinka Jeesus ruokki tuhansia ihmisiä viidellä leivällä ja kahdella kalalla, olisi helppoa kuvitella että hän olisi tässäkin tilanteessa voinut yksinkertaisesti käskeä kaivossa olevaa vettä tulemaan luokseen. Kuitenkin hän istahtaa tuohon kaivon reunalle ja pyytää juotavaa.

Vaikka tämä evankeliumiteksti etenee niin, että Jeesus vähitellen valottaa omaa jumalallista voimaansa ja lopulta paljastaa olevansa itse tuo naisen odottama Messias, kaikki alkaa hänen inhimillisestä puolestaan, väsymyksestä ja janosta. Hän ei aloita keskustelua Jumalan poikana, vaan inhimillisenä kulkijana. Kun Jeesus sitten paljastaa pitävänsä hallussaan elävää vettä, hän ei tyrkytä sitä naiselle väkisin, vaan antaa lupauksen, että jos tämä pyytäisi sitä, niin Jeesus myös antaisi sitä.

Tämä asetelma muistuttaa siitä, että Jeesus on todellakin meidän veljemme. Hän tietää millaista on olla väsynyt, koditon, apua tarvitseva, mitä on olla ihminen. Tämä tulee ilmi myös niissä Jeesuksen sanoissa, että kaiken minkä ihmiset tekevät yhdelle pienimmistä, sen he tekevät hänelle. Siksi me saamme luottavaisin mielin antaa huolemme ja vaikeutemme hänen käsiinsä.

Henkilö, jolta Jeesus vettä pyytää, ei myöskään ole kuka tahansa, vaan samarialainen, joiden kanssa juutalaiset eivät perinteisesti halunneet olla tekemisissä uskonnollisten erimielisyyksien vuoksi. Tässä Jeesus osoittaa, ettei lähimmäisenrakkaus ole kiinni ihmisten keskinäisistä arvostuksista. Ihmisten tulee osoittaa armeliaisuutta toisilleen, vaikka he eivät olisi kaikesta samaa mieltä. Kun Jeesus alkaa paljastaa omaa jumaluuttaan, hän suhtautuu naiseen kunnioittavasti. Jeesus kyllä kertoo, että pelastaja tulee juutalaisten keskuudesta ja että samarialaiset ovat kumartaneet sitä mitä eivät tunne, mutta hän ei missään vaiheessa halveeraa tätä. Jeesus näkee naisen sydämen ja kaiken mitä hän on tehnyt, mutta lempeästi ohjaa häntä rukoilemaan Isää oikein, hengessä ja totuudessa.

Johannes ei evankeliumissaan kerro antoiko nainen Jeesukselle vettä ja joiko hän sitä vai ei. Oleellista kuitenkin on, että Jeesus lähestyy naista ensin matkastaan väsyneenä kulkijana, ihmisenä ihmiselle. Hän antaa naisen esittää kysymyksiä ja ihmetellä.