Kun aikoinaan pidin ensimmäisen päivähartauteni, kerroin tarinan pienen pojan syntymäpäivistä. Koska täällä on paljon heitä jotka eivät silloin vielä olleet paikalla, kerron sen lyhyesti uudelleen.

Pienellä pojalla oli syntymäpäivä. Hän sai isovanhemmiltaan lahjaksi seinälle ripustettavan reliefin, joka esitti polvillaan rukoilevaa poikaa. Päivänsankari pyysi saada pidellä tuota lahjaa käsissään, mutta hänelle sanottiin että hän saattaisi vahingossa pudottaa ja särkeä sen. Poika kuitenkin jatkoi pyytämistä ja vakuutteli ettei se putoa. Lopulta pyyntöön myönnyttiin, ja kuten arvata saattaa, pian lahja oli lattialla palasina. Onneksi isä kuitenkin osasi liimata reliefin palat yhteen, vaikka tietenkään murtumakohtia ei saanut peitettyä näkyvistä. Se oli tapahtuman jäljiltä arpinen, muistona luottamuksesta omaan voimaan ja epäonnistumisesta.

Jäin miettimään noita arpia. Jumala varmasti pystyisi korjaamaan meidät täysin ehjiksi niin ettei meihin jäisi minkäänlaisia korjausjälkiä, vaan olisimme kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Olisiko tämä kuitenkaan hyvä? Saattaisimme iloita hetken, mutta pian unohtaisimme kaiken ja palaisimme entisille teillemme. Näkyvät arvet sen sijaan muistuttavat meitä ensinnä siitä, että olemme tehneet virheitä, kaatuneet ja särkyneet, sekä toisaalta siitä, että meidät on nostettu ylös ja korjattu. Voidaan siis sanoa, että arvet ovat Jumalan rakkauden ja anteeksiannon merkki. Ehkäpä tällaisia arpia voisi jopa verrata katolisen kirkon kiirastulioppiin: vaikka meidät onkin armahdettu, kannamme tekojemme seurauksia mukanamme siihen asti, kunnes kerran saamme uuden, täydellisen muodon Taivaassa Kristuksen luona. Samoin tämä nostaa mieleeni CMX-yhtyeen sanat kappaleessa ”Meidän syntimme”: Anna meille meidän jokapäiväinen kykymme suruun, sillä emme tiedä erheidemme kantomatkaa.

Toisaalta arvet voivat olla myös seurausta siitä, että olemme seuranneet Jumalan viitoittamaa tietä, tai ainakin yrittäneet parhaamme mukaan. Tuo tie ei ole aina helppo. Matkalla on kuoppia, ylä- ja alamäkiä, kenties ihmisiä, jotka pilkkaavat meille uskottua tehtävää ja vakaumustamme. Meitä nykypäivän suomalaisia kristittyjä ei ruoskita, naulita ristille tai heitetä petoeläinten raadeltaviksi, mutta kuitenkin ilkeät ja vähättelevät kommentit saavat meidät helposti lannistumaan, varsinkin jos ne tulevat toisilta kristityiltä. Uskomme saattaa johdattaa meidät niin vapaaehtoisiin kuin vastentahtoisiinkin uhrauksiin. Kuinka konkreettiselta tuntuukaan toisinaan vertaus laveasta ja kapeasta tiestä, kun miettii mikä kulloinkin on oikein ja väärin. Mielestäni on rakkaudellista huomauttaa, jos näkee lähimmäisensä kulkevan väärään suuntaan, mutta tuon huomautuksenkin voi tehdä kannustavasti ja rakentaen, ei lannistaen ja vähätellen. Juuri siksi meidät kristityt on kutsuttu seurakunnalliseen yhteyteen, että tukisimme toinen toisiamme ja kantaisimme toistemme taakkoja.

Entä millaisia arpia olen itse aiheuttanut toisille? Olenko pudottanut, kun olisi pitänyt ihailla ja hoivata? Riittääkö minulla uskoa siihen, että minut rakastetaan ehjäksi, vaikken itse koskaan pysty korjaamaan särkemääni?

Meillä kaikilla on arpemme. Osa näkyy, osa on piilossa. Oman epätäydellisyytemme keskellä saamme kuitenkin turvata Kristukseen ja siihen, että hän on kanssamme.